Matti Tolvasen puhe Ylikylän Tolvasten sukujuhlassa 3.8.2013
Katselen mielessäni vanhaa valokuvaa, jonka jo pienenä poikana ensimmäisen kerran näin. Valokuva on tiettävästi otettu Niskalan talon pihalla Karhunpään kylässä ehkä vuonna 1907. Kesäisessä kuvassa parrakas ja totinen mies istuu puiden katveessa perheensä kanssa. Hän on vuonna 1917 kuollut Lauri Tolvanen, joka tuli Karhunpäähän Ylikylästä Viiliilän talosta ja osti Niskalan tilan marraskuussa vuonna 1882.
Laurin vieressä istuu hänen toinen vaimonsa Marjetta, jonka kanssa Lauri avioitui vuonna 1887. Katson Marjetan kasvoja. Nekin ovat totiset. Kuvaako hänen ilmeensä elämässä koettuja murheita ja huolia? Vai oliko Marjetta ja muut kuvan sukulaiset totisia sen vuoksi, että tuon ajan ihmisille valokuvatuksi joutuminen oli todella jännittävä tapahtuma.
Katseeni siirtyy Laurin ja Marjetan takana oleviin henkilöihin. Siinä seisoo seuraava sukupolvi. Kuvassa on tiettävästi ainakin Otto, Vilho, Pekka, Ida ja Matti. Jonkun kasvot on hangattu tunnistamattomiksi. Mietin tähän syytä. Eikö kuvassa ollut sukulainen ehkä pitänyt omasta ulkonäöstään? Perheen nuorimmat lapset ovat kuvan etuosassa. Hilja seisoo isänsä Laurin vieressä ja isoisäni Kusti Heikki istuu, hänkin totisena, Laurin sylissä.
Katsellessani noita ihmisiä, katson sukuani, heitä, joiden verisukulainen itse olen. Ajatus kulkee heidän elämänkohtaloihinsa. Millaista elämää he elivät? Mitä iloja ja suruja heillä oli? Entä mitä heikkouksia? Sata vuotta sitten monella heistä elämä oli kokonaan edessäpäin. Nyt he kaikki ovat jo kauan aikaa olleet kuolleita.
Kuvaa katsoessani tunnen vahvasti sen, kuinka lyhyt on ihmisen elämä. Aikanaan tulevat sukupolvet katselevat meistä otettuja valokuvia ja ehkä kysyvät samoja kysymyksiä, joita itse Niskalan talon pihalla kuvatuista sukulaisista esitin. Mikä on heidän merkityksensä meille? Mikä suvun merkitys ylipäätään on meille, jotka elämme eri vuosisadalla ja -tuhannella?
Sosiologit ovat jo kauan sitten tuoneet tutkimuksissaan esiin sen tosiasian, että suvun merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa on hyvin merkittävästi vähentynyt. Samaan aikaan ydinperheen merkitys on kasvanut. Tämä kehitys ei tietystikään koske vain Suomea. Vastaava kehitys on ollut vallalla muualla läntisessä maailmassa jo ennen meitä. Tälle kehitykselle on ainakin yksi selkeä syy: hyvinvointivaltion kehittyminen.
Toisin kuin menneessä maailmassa suku ei länsimaisissa yhteiskunnissa ole enää pitkään aikaan taannut yksilön aineellista perusturvaa ja tyydyttänyt sosiaalisia tarpeita. Suvun tilalle toimeentulon takaajaksi on tullut palkkatyö. Sosiaalisen elämän tarpeet tulevat puolestaan tyydytetyiksi erilaisten yhteisöjen ja harrastusten kautta. Siitä en ole ollenkaan varma ja epäilen myös suuresti, että ns. sosiaalinen media voisi korvata ihmisen välisen keskinäisen, kasvoista kasvoihin tapahtuvan kanssakäymisen.
Jos nykyajan ihmisen elämä jostain syystä tulee taloudellisesti uhatuksi, hän ei yleensä tarvitse sukulaisiaan selvitäkseen pulasta. Yhteiskunnan järjestämät erilaiset sosiaalipalvelut kannattelevat häntä ja myös hänen mahdollista perhettään. Vanhukset ja sairaat eivät myöskään enää tarvitse sukua elinehtojensa turvaajaksi. Eläkelaitokset, vanhainkodit, senioritalot jne. huolehtivat ihmisen perustarpeiden tyydyttämisestä. Sanalla sanoen, suku on menettänyt yhden sen ikiaikaisista perustarkoituksistaan.
Mikä sitten jää suvun tehtäväksi tämän jo kauan sitten tapahtuneen yhteiskunnallisen murroksen jälkeen? Vai jääkö sille mitään tehtävää? Olen sitä mieltä, että suvulla on yhä merkitystä. Nostan esiin kaksi näkökohtaa, jotka liittyvät toisiinsa ja ovat kuin kolikon kaksi eri puolta. Ne liittyvät elämän merkitykselliseksi kokemiseen. Suvun vaiheet voivat luoda meille ensiksikin vahvan identiteetin. Toiseksi noiden vaiheiden tunteminen voi antaa meille malleja omista kriiseistämme selviytymiseen.
Identiteetistä tulee ensimmäiseksi mieleeni henkilöllisyystodistus. Englanninkielisessä maailmassa sitä kutsutaan sanoilla identity card. On selvää, että identiteettimme kuuluu välttämättömänä osana ulkoinen olemuksemme. Me olemme sitä, miltä me näytämme. Identiteetti on kuitenkin paljon enemmän. Psykologisena käsitteenä identiteetti tarkoittaa ihmisen minuutta eli tietoisuutta siitä, kuka minä olen. Se merkitsee syvää käsitystä omasta persoonallisuudesta. Miten tällainen käsitys syntyy ihmisessä?
Ihmisen identiteetti syntyy vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin. Toiset ihmiset ovat meille kuin peili, jota katsomalla löydämme tien omaan sisimpäämme. Jotta ihmisen identiteetti voisi kasvaa täyteen mittaansa, hänen tarvitsee saada kuulla tarinoita, jotka liittävät hänet menneisiin sukupolviin. Ilman oman taustan tuntemusta ja siihen kätkeytyvien arvojen sisäistämistä identiteetti jää vääjäämättä kitukasvuiseksi. Ihmisestä tulee hetken lapsi. Hän on kuin lastu myrskyävällä merellä. On kuitenkin rohkaisevaa tietää, että vaikka oma identiteetti olisikin syystä tai toisesta jäänyt kehittymättä, sitä voi tietoisesti vahvistaa.
Sain tästä keväällä 2012 junamatkalla Riihimäeltä Järvenpäähän hyvän opetuksen. Satuin istumaan vastapäätä nuorta ja puheliasta, minulle ennestään tuntematonta naista. Koska hän on julkaissut elämästään ”Minä adoptoitu” –nimisen kirjan, kerron jotakin hänestä käyttäen hänen nimeään. Tämä nainen oli nimeltään Reetta Kurjonen. Hän oli syntynyt maailmaan satunnaisen suhteen seurauksena. Hänen isänsä oli intialainen ja äiti suomalainen. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan ollut halunnut tai kyennyt hoitamaan lastaan. Siksi Reetta jo pienenä oli joutunut adoptoitavaksi.
Reetta kertoi, että hänellä oli erinomaiset adoptiovanhemmat, jotka rakastivat häntä. Tuo rakkaus kantoi pitkälle. Ennen pitkää hän kuitenkin alkoi pohtia omaa olemistaan. Hän oli erivärinen ja muutenkin erilainen kuin hänen ikätoverinsa. Murrosikäisenä hän alkoi kokea yhä suurenevaa tarvetta tietää, kuka hän on ja mitkä ovat hänen juurensa. Tämän hän voisi selvittää vain, jos hän saisi tietoa isästään, äidistään ja suvustaan.
Hellittämättömän työn tuloksena Reetta löysikin äitinsä ja sai vieläpä selville, että hänellä on sisar. Lisäksi Reetta löysi isänsä suvun jäseniä. Kaikkiin näihin ihmisiin hän loi yhteydet. Matka omaan menneisyyteen oli Reetalle kivulias, mutta tuon matkan tekeminen toi Reetalle rauhan. Hän löysi identiteettinsä.
Kirjassaan ”Ihmisen huuto” vuodelta 2009 emeritusarkkipiispa Jukka Paarma siteeraa professori Lars D. Eriksonia, joka sanoo, että nykyiset lasten huostaanotot ja perheiden yhä lisääntyvät ongelmat johtuvat pitkälti perheen käsitteen romuttumisesta. Perhe on nykyisin sosiaalinen ja tilastollinen käsite, ei juridinen ja etenkään sukulaisyhteisö. Tästä Eriksonin lausumasta Paarma vetää johtopäätöksensä:
”Lapsille ei enää synny kodissa, perheessä ja suvussa yhteisöllistä identiteettiä. Lapsi on juureton omassa perheessään. Oman vahvan identiteetin luomiseen tarvittaisiin omien henkilöhistoriaan liittyvien kokemusten ja elämysten lisäksi juurtumista sekä yhteisöön että sen kulttuuriperintöön ja arvomaailmaan”.
Hyvät sukulaiset. Meidän tehtävämme isinä, äiteinä, isovanhempina, setinä ja täteinä on kertoa lapsille ja nuorille tarinoita sukumme vaiheista. Tämä meidän tulee tehdä siksi, että tuleville sukumme edustajille kasvaisi vahva identiteetti ja että he sen omaavina voisivat elää syvästi mielekästä elämää. Kun tällainen identiteetti heissä muovautuu, heillä todennäköisesti on myös hyvä itsetunto ja siksi heistä voi kasvaa ihmisiä, joilla on sydäntä myös toisten ihmisten hädälle.
Vahvan identiteetin lisäksi suvun menneiden polvien elämänvaiheiden tuntemus voi antaa malleja elämän kriiseistä selviytymiseen.
Maailma ympärillämme muuttuu kovaa vauhtia. Samaan aikaan ihmisenä olemisen kysymykset ja peruskokemukset pysyvät kuitenkin samoina. Kautta aikain on koettu ja aina tullaan kokemaan vaikeita sairauksia, hylkäämisiä, masennusta, elämän tarkoituksettomuutta, vararikkoja, jos kohta koetaan myös menestystä ja elämän täyttymyksen hetkiä. Miten menneiden sukupolvien kokemukset voivat olla meitä auttamassa silloin, kun elämän aallokot uhkaavat upottaa meidät syvyyksiin?
Kerron yhden esimerkin, nyt tosin äitini suvun puolelta. Äitini isä, Vilho, oli yksi ns. ohiammutuista. Hän pääsi palaamaan sodasta kutakuinkin ehjänä. Vilho ja hänen vaimonsa, isoäitini Inga, alkoivat rakentaa uutta elämää kodissa, jossa heidän lisäkseen oli kuusi lasta.
Muutaman vuoden tätä onnea kesti. Sitten Vilhoon iski vakava sairaus. Vain 41-vuotiaana vuonna 1948 hän kuoli omaan vuoteeseensa. Isoäitini jäi huolehtimaan yksin perheensä toimeentulosta. Tässä kriittisessä tilanteessa jotkut sukulaiset ehdottivat Ingalle, että he voisivat ottaa joitakin lapsia hoitoonsa. He epäilivät, josko Inga sittenkään kykenisi huolehtimaan lapsistaan.
Mutta Inga kykeni. Hän ei missään tapauksessa halunnut luopua yhdestäkään lapsestaan. Saman vuoden syksyllä tapahtui kummia. Pieniltä pelloilta siunaantui niin paljon viljaa, että ne eivät mahtuneet aittaan. Viljasäkkejä piti nostella talon vintillekin. Suuren sadon saaminen synnytti Ingassa kiitollisuuden täyttämän kokemuksen, joka pukeutui sanoiksi: ”Luoja piti meistä huolta”. Tämän kokemuksensa Inga-isoäitini minulle kertoi monien muiden tarinoiden ohella. Se on minulle malli selviytymisestä. Olen kiitollinen, että isoäitini kertoi tämän kokemuksensa minulle.
Tuo tapahtuma yli kuudenkymmenen vuoden takaa on minulle rohkaiseva esimerkki siitä, että vaikeimmassakaan elämäntilanteessa ei tarvitse ja tule vaipua epätoivoon. Luoja pitää huolta.
Hyvät sukulaiset. Pidetään me huoli siitä, siinä määrin kuin se meille on mahdollista, että nousevat polvet saavat suvun perinteiden tuntemuksen perusteella vahvan identiteetin ja oppivat, että niin kuin ennen selvittiin, niin selvitään nytkin, Luojan avulla.